Sattuipa kerran pikku Annen tullessa kotiin, että hän huomasi hukanneensa kotiavaimet. Käsilaukusta löytyi lompakko, hiuskiinne, meikit, 2 puhelinta, toinen käsilaukku, varakengät ja muutama muu hyödyllinen artikkeli. Pimeässä sunnuntai-illassa syysmyrskyn kourissa, avaimia ei tosin löytynyt. Ne olivat jääneet toiseen käsilaukkuun, joka oli asunnossa. Niinpä pikku-Anne soitti isännöitsijälle ja paleli ulkona. Naapurin tullessa ulos rappukäytävästä, pääsi pikku Anne livahtamaan sisään. Siellä hän istui rappusella ja odotti pimeydessä. Samalla hän pohti äskeistä puhelinkeskustelua:<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Isännöitsijä:     – Joo tää on ihan ok, lähden ajelemaan sinne toimiston kautta. Ootko sä toimittanut ne      avaimet meille?

A-M:               - öö…En

I:                      -No en mäkään tiedä onko se esim. asunnon omistajan kontolla vai vuokralaisen. Mutta tarkistetaan. Oothan sä siis asukas, ovessa nimi ja muutenkin se on sun virallinen osoite?

A-M:               -  Joo, ei ja joo. Siis öö…tuossa ovessa ei varsinaisesti oo mun nimeä. Mutta kyllä mä siellä asun. Mitä jos sitä avainta ei oo siellä toimistolla??

I:                     - En mä tiedä. Aletaan sitten soitella ihmisiä ja lukkoseppiä läpi.

A-M:               -*alahuuli väpättäen* Okei, mä ootan täällä…

 

Niin tuli Isännöitsijä ja onneksi kyllä, vanha avain sopi oveen ja pikku Anne pääsi sisälle. Niin Anne järjesteli paikkoja, valmistautui yöpuulle ja kuunteli musiikkia kunnes silmät osuivat mukana olleisiin tavaroihin. Rakkat kengät puuttuivat. Niitä ei ollut missään. Niin Anne veti takin niskaansa ja syöksyi ulos, etsi niitä hissistä ja rapuista. Ei missään. Ulkoa kengät viimein löytyivät, omassa suojapussissaan. Anne nosti kengät syliinsä ja kantoi ne hellästi takaisin kodin lämpöön.

 

( Tässä esimerkki miten ahdistavasta ja ketuttavasta tapauksesta tehdään kaunis muisto kun se muotoillaan saduksi.)

 

http://www.youtube.com/watch?v=8rg1X0xTDeo

Olavi Uusivirta Irrallaan