Tänä aamuna kun heräsin jälleeen tunnin myöhässä, aloin ajatella elämisen vaikeutta. Joka aamu kamala taistelu pysäkille, bussilla töihin ja matkalla meikit naamaan. Olen vaihtanut alaa, media-alalta ITn pariin. Hullumminkin voisi tehdä. Iltaedustamiset fiinistä riehakkaaseen, viinilasit ja ainaisen small talkin vaihdoin peräti rauhalliseen toimistotyöskentelyyn muutaman hengen tiimissä. Opettelua sekin :) No ainakin tulee kutsuja vieläkin, siltoja ei saa polttaa..

Luin Kauppalehdestä tällä viikolla siitä, miten naiset jäävät palkkakuoppaan jo heti uransa alussa. Onko ihme? Naisena minulle on tarjottu eri työpaikkahaastatteluissa vaikka minkälaisia solvauksia joita osa kutsuu myös palkaksi. Yleensä olen vain tuijottanut ilmeettömänä edessä istuvaa haastattelijaa ja ilmoittanut ykskantaan, ei käy. Minä voin jäädä vaikka kotiin. Seuraa hämmennystä. Miksi? Miksei se tuolla palkalla tule, onpa ihme...

Blogiini tulen kirjoittamaan kaikenlaista, tämä on minulle vähän kuin päiväkirja. Ihan sama lukeeko tätä ketään kuin minä. Hiljaisina iltoina voin miettiä kirjaamiani ajatuksia. Ehkä jopa nauraa ääneen välillä PoP-dieeteilleni (porkkanoita, omenoita ja pähkinöitä), hulluille haaveilleni, lasilliselle shamppanjaa ja kadonneille sukille joka aamu.

"Jokainen on oman elämänsä toimitusjohtaja."